29.8.1999 Torstai

Toiseksi viimeinen päivä Harakassa valkenee aurinkoisena. Olen jälleen harjoittelemassa rentoutumista. Tällä kurssilla opettelen sitä, miten hienoja töitä ja hyviä ideoita voi saada aikaan hampaitaan kiristelemättä. Tiukkaa aikatauluakaan ei aina tarvita. Se on minulle uutta. Näitä ajatellen makaan aurinkoisella sisäpihalla, jolta viileä merituuli työntää edestään liian kuumuuden, ja opin.

Palaan tuuliviirini pariin. Se on kohta valmis niin kuin monien muidenkin. Viireistä rupatellaan puhdetöiden ääressä ja yhteystietoja vaihdellaan hiljalleen. Ilmassa on lopun alun lievänhaikea tunnelma, mutta siitä ei erityisesti puhuta. Vielä on aikaa viettää saarielämää uusien ystävien kesken.

Illan pimennyttyä lähdemme öiselle kierrokselle saaren ympäri. Pysähdymme jokaisen viirin ääreen vuorotellen ja tarkastelemme niitä kuun valossa. Paljoa ei puhuta, melua ei pidetä, teoksia tarkastellaan sopuisassa hiljaisuudessa. Toisinaan kuuluu ihastelevaa mutinaa tai muutama kysymys. Askeleet asetetaan kallion rakoihin, kumpareille ja hiekkapoluille hartaasti ja kukin pohtinee mielessään kuluneen viikon antia. Viireissä on yöllistä vetovoimaa tuulen tyynnyttyä ja hämärän laskeuduttua. Päivällä niissä on eri sielu.

On hienoa, että kritiikkitilaisuus noudattelee saaren hengen omaperäistä linjaa. Kunkin viiri saa tarkastelijoilta oman aikansa ja arvioivat katseensa. Sanat säästetään ja tunnelma puhuu puolestaan. Hiljainen arvostus huokuu kollegoista ja jokaisen työtä kunnioitetaan. Viirin syntyyn vaikuttaneet tekijät jäävät pohdittaviksi, ellei niitä kysy jälkikäteen työn tekijältä. Sellaista kartoitusta tekee Puolan Giedymin Jablonski nauhureineen. Hän myös tallentaa valokuviksi viirin ja sen tekijän.

DJ aistii ansiokkaasti torstai-illan hengen. Tänään ei tanssita. Tänään keskustellaan. Juteltavaa riittää yli puolen yön, ja se saa minut pohtimaan miten vähällä yöunella tarpeen tullen voi selviytyäkään. Nukkuvassa Taidetalossa saattaa yksi jos toinenkin yön hiljaisena hetkenä kuvitella, mitä kaikkea salaista sen seinien kätköissä on vuosikymmenten saatossa tislattu ja testattu.

Seminaarin opit

Varsinaisia luentoja seminaarissa ei ole. Kukin pohtii tuulen ja sitä aistivan lentokoneromun liittoa itsenäisesti. Toiset uppoutuvat syvälliseen mietiskelyyn ja tulkitsevat teemaa laajasti. Toiset taas käyttävät keveämpää otetta. Valinta jää – niin kuin taiteessa aina – tekijän itsensä harkittavaksi.

Viiden päivän aikana osanottajille jää kaikkinainen vapaus itse päättää missä suhteessa hän haluaa opiskella itseään, luontoa, tuulta, uusia työskentelytapoja tai sosiaalisuutta. Aikatauluja tai sääntöjä ei ole määritelty.

Iltaisin kokoonnutaan auditorioon. Siellä katsellaan jokaisen aiempaa tuotantoa kuvaavia dioja. Tekijä kertoo töistään niitä asioita, mitä tärkeäksi näkee. Nähtäväksi on tuotu noin viisi työtä kultakin osanottajalta. Se tekee lähes 200 kuvaa neljän illan aikana. Harvoin saa nähdä sellaista kavalkadia nykyaikaista korutaidetta tekijöiden itsensä esittelemänä.

On mahdotonta sanoa, mitä kaikkea seminaarissa opitaan. Mutta varmaa on, että se on ainutlaatuista. Harvoilla kursseilla jätetään osallistujille itselleen niin suuri valta itsensä kehittämiseen ja oman olemisensa ohjaamiseen. Jokainen tietää itse, millaiseen kehittymiseen on tarvetta ja satsaa siihen. Täällä siihen on tilaisuus ja rauha. Ellei kehittymisen tarpeitaan ole aiemmin havainnut, voivat ne valjeta Harakassa oleskelun aikana. Siitä on hyvä jatkaa.