Kristiina Lähde
2000.hel.fi - Euroopan kulttuurikaupunki - Europas kulturstad - European City of Culture
RAPORTTI RUOHONJUURESTA
Kaupunkijänis pysytteli kärsivällisenä paikoillaan. Pieni mustanruskea jääläiskä suli sen lämpimän vatsan alla. Jänis painoi kuononsa maahan syreenihortensian juurelle ja mietti millaista olisi olla kasvi, maassa kiinni. Se nosti kokeeksi korvansa pystyyn ja kuvitteli että ne olivat hennot taimet, jotka kurottuivat uteliaina valoa kohti.
Puutarhuri marssi ohi oksasaksia heilutellen. Hän siristi silmiään, sillä kevättalven aurinko oli terävimmillään; se tuntui osoittelevan pölyn himmentämiä hautakiviä ja painuneita kukkapenkkejä.
- Mallikelpoiset istutukset luovat hartautta ja kunnioitusta henkivän ilmapiirin, ajatteli puutarhuri.
Jänis seurasi miten puitten havina ja linnunlaulu imaisivat puutarhurin hautausmaan uumeniin.
Jäniksen kolmiviikkoiset kirsipojat olivat taktisesti hajaantuneet ja osasivat pysytellä suojassa. Niinpä jänis sulki keltaiset silmänsä ja vaipui kaikenkarvaisiin ajatuksiin. Vain parin metrin päässä tuoksui kallankukka kalpeana kuin valkaistu nenäliina.
Jänis oli elänyt hautausmaalla koko ikänsä. Syksyisinä sydänöinä se riehaantui: se kieriskeli räiskyvissä lehdissä, se loikki ja temmelsi, sen päässä soi hervoton jatsi. Talvella oli toisenlaista. Lyhtypylväät punoutuivat helminauhaksi tummaa taivaankantta vasten, ja puut kannattelivat yötä latvuksissaan kuin kuningatarta. Silloin tällöin jänis nousi sinertävästä lumikiepistään, kävi kyyryyn keskikäytävän toiseen päähän, levitti korvansa vaakasuoraan sivuille ja mittaili kiitorataa edessään.
Viime aikoina jänis oli tuntenut levottomuutta, joka ei ollut hormonaalista. Se tunsi vierivänsä jonnekin. Asioita oli tapahtunut. Kuuden kilon karvapallo kieppui pää pyörällä kohti tapahtumia.
Jänis oli seissyt muurin juurella hautausmaan länsipäässä ja kuunnellut taianomaista ääntä. Toisinaan ääni oli niin päällehyökyvä, että jänis oli vaistomaisesti pinkaista pakoon. Toisinaan se oli leppoisaa liplatusta, kuin veden ja kiven kahdenkeskistä puhetta. Suolainen ja houkuttava ilmavirta pani pienen kuonon värisemään niin kiihkeästi, että jäniksen patsasmainen ryhti rupsahti.
Liikenne oli alkanut työntyä lähemmäs. Muurit kiristyivät tiukemmin alueen ympäri, pakokaasu maastoutui hautakivien suojaan, ja jyrinä etsi tiensä käytäville. Jäniksen silmät vetistivät ja kuono kutisi.
Jänis ryhtyi tekemään tutkimusretkiä muurin ulkopuolelle, kaupungin sydämeen. Se matkusti onnistuneesti kaupungin liikennelaitoksen kulkuvälineissä, mutta teki myös erehdyksiä: Se nielaisi purematta kiiltävän pullonkorkin ja oli tukehtua. Ja se oli vain muutaman metrin päässä ambulanssista korvat pystyssä, kun sireeni ulvahti käyntiin.
- On eri asia elää hautausmaalla kuin sen ulkopuolella, totesi jänis.
Ihmisiä se ei ollut valmis kohtaamaan, mutta patsaista se oli kiinnostunut. Sen suosikki oli Larin Paraske, joka oli hievahtamattomin kaikista. Jänis ihaili sen pitkälle kehittynyttä tyyneyttä ja kiireettömyyttä.
Ei ollut mitään mitä kevät ei olisi kiskonut päivänvaloon, ja kirkkaus avasi jäniksenkin silmät. Koska se oli herkkä ja lahjakas rusakko, se alkoi Tiedostaa. Sen mielessä virisi ajatus aktiivisesta toiminnasta. Se oli hiljainen eläin, mutta se osasi kuunnella. Se oppi murtautumaan. Ensin sisään, sitten ulos. Se oppi syömään liikennemerkkejä.
Jänis havahtui ja venytteli. Oli sydänyö.
Oli hyvästeltävä poikaset. Jänis loikkasi vastakaivetun haudan yli, maaperä antoi periksi sen takajalkojen alla niin että se oli livetä, ja pala seinämää lohkesi haudan pohjalle. Jänis kuulosteli ja haisteli. Yksi poikanen löytyi alppiruusun ja hautakiven välistä, toinen kuusiaidasta, kolmas jostakin välimaastosta. Jänis hypähti mukavalle hautakummulle, asettui jäkäläkranssiin ja imetti poikasensa. Sitten se työnsi kuononsa vuorotellen jokaisen pikkurusakon turkkiin ja nuuhkaisi syvään.
Satunnaisia yökulkijoita oli helppo väistellä, ja jänis oli pian Esplanadilla. Se piiloutui taksiautoa puun taakse ja löysi kohteen vaistonvaraisesti. Rakennus oli tumma funkislaatikko, jonka alakerran ikkunoissa oli suuri määrä tyhjiä, vääntyneitä maljoja.
- Aalto, luki jänis. Olen nähnyt tuon nimen jossakin.
Ulkoseinällä oli messinkilaatta: ÄMPYRÖSTINIMISTERIÖ. Jänis tuijotti sitä hetken - sillä oli vaikeuksia pitkien sanojen hahmottamisessa. Sitten se pujottautui rautaportin alta ja murtautui sisään.
Ministeriön aulassa vilkkui neonvihreä valomainos, jossa luki "Tervetuloa kestävän kehityksen ministeriöön!". Kivilattia oli viileä ja liukas, ja siinä oli fossiileja siellä täällä. Jänis loikki portaat ylös takatassut tasaisesti läiskähdellen. Sokkelo kuin sokkelo. Aistit valppaina se eteni käytävillä kuin salainen agentti; se eteni ministerin huoneeseen.
Ministerin työpöytä kiilteli kuin aamukaste, mutta visakoivun tuoksu oli peitetty väkevällä lakalla. Kuun valo heitti graafisen raidoituksen sälekaihtimen läpi pöydän pinnalle. Hetken jänis oli raidallinen kuin tiikeri.
Se aloitti lyijykynistä. Puhelinvastaajassa vilkkui pieni punainen valo. Jänis söi sen kuin viinerin: ensin vastaajan, sitten valon. Se avasi mustesuihkukirjoittimen kannen ja puraisi väripatruunaa. Ruskeanharmaaseen kylkeen roiskahti magentanpunainen pyöreä tahra. Jänis yritti nuolla sen pois, mutta sai kitkerää väriä suuhunsa. Se katsoi turkkiaan. Pilalla. Jäniksen toinen korva lirpahti, ja viiksikarvat alkoivat nykiä, mutta se jatkoi sinnikkäästi. Kun ministeriö oli syöty maan tasalle, jänis röyhtäisi pehmeästi ja lähti.
Ylensyönyt eläin laahautui ensin vanhan kioskin taakse ja lähti sitten rahjustamaan kohti kotia. Oli hiljaista. Etujalat tuntuivat kadottaneen yhteispelin takajalkojen kanssa. Tumma häntä läpsi laiskasti hyppelyn tahdissa tai vähän jäljessä, ja suhteettoman suuri vatsa laahasi maata.
Jänis ponnisteli hautausmaan muurin raunioille matalimmalta kohdalta ja jäi siihen istumaan. Se kuunteli lintujen aamuöistä konserttia ja rusakkojen rapistelua, kun ne etsivät uutta eksoottista syötävää. Yksikään niistä ei huomannut, että muuri oli poissa. Muuri tai ei muuria, kaikki tuntui jäniksestä epätodelliselta. Se istui muurintyngällä vielä kun aamuaurinko osui kallankukkiin ja värjäsi ne kultaisiksi, vaaleanpunaisiksi, helmiäisiksi. Tyhjä ruumisauto kaarsi vanhan kappelin sivustalle. Jänis katsoi kotinsa uusia rajoja, ja sen sydän rummutti pientä rintakehää. Se katsoi kaupunkia, joka näytti oudolta tyhjine tontteineen ja kaluttuine liikennemerkkeineen. Äkkiä se ei tiennyt kumpi puoli oli hautausmaa. Se hyppäsi muurilta ja antoi kuononsa johdatella jalkojaan.
Pieni galleria oli autio ja hämyinen. Jänis pysähtyi vaatenaulakolle ja ulosti suuren kulmikkaan pipanan. Matalat loikat kaikuivat kuin hidastetussa filmissä seinältä toiselle, sitten eläin retkahti mustalle sohvalle vastapäätä keskisuurta maalausta. Siinä se vähä vähältä tunsi voimiensa palaavan ja viiksikarvojensa oikenevan. Pian se istui ryhdikkäänä korvat pystyssä ja katseli suoraan taulun sisään, sitten sen läpi, rannalle, jossa sinertävät vaahtopäät kohisivat. Se katseli yötä ja sykkiviä tähtiä, sen korvat täyttyivät kohinasta, ja suolantuoksuinen vesi huuhtoi sen tahmaista turkkia.
Koskaan ennen jänis ei ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja niin suureksi samaan aikaan. Sen ruumis värisi mielihyvästä. Se seurasi rantaviivaa kauas ennen kuin se katsoi taakseen. Kostealla hiekalla oli jälkiä silmänkantamattomiin: kaksi pyöreää, kaksi soikeaa vuoronperään. Jänis katsoi tassunjälkien ketjua; se oli kirjoitusta.