Kristiina Lähde
  • Hukassa kuten - 7 tekstiä muistin kadottamisesta. Harakka 2002.
  • Nikolajevin saari. Runolaatat ja digitaalisesti käsitelty vanha valokuva. Harakka 2002.
  • Ei talvi. Teksti-installaatio jäällä ja Harakan saaressa. Harakka 2001.
  • Vesiystäväni - surkuhupaisia runoja. Kuunneltava runosarja. Harakka 2000.
  • Tuulihatut - Vindböjtlar. Proosarunoja ihmisäänelle ja tuulelle. Harakka 2000.
  • Mitä pidätte juhlasta, patruuna? Runotaulu maisemaan. Fiskarin ruukki 1999.
  • MAISEMASTA HUOLIMATTA
    Kirjailijana kuvataiteilijayhteisössä
    Tekeekö seura kaltaisekseen? Kyllä - ainakin siitä päätellen, että työhuoneessani Harakan saaressa on kirjoittajalle poikkeuksellinen määrä erilaisia työkaluja sivuleikkureista jäänaskaleihin ja kalaverkosta rautalankaan. Olen oppinut värjäämään kangasta ja savustamaan kalaa - ja mikä olisi ruumiillisempaa kuin soutaminen saareen talvipakkasilla tai syysmyrskyissä? Kirjoitustyö on löytänyt Harakassa luontevan fyysisen vastapainonsa. Toisaalta taiteilijayhteisössä rönsyilevä ajatustenvaihto taiteesta ja kaikesta sen tuolla puolen on osoittautunut monin tavoin antoisaksi. Taidetalon aurinkoisella takapihalla asuva Tomppa, puhuva tomaatti, olkoon elävä todiste konkreettisen ja kuvitteellisen hedelmällisestä vuorovaikutuksesta!
    Harakan kuvataiteilija- ja taidekäsityöläisyhteisö on antanut minulle kirjailijana harvinaisen tilaisuuden osallistua taidenäyttelyihin ja kokeilla eri tapoja esittää kirjoitettua tekstiä. Tavallaanhan kaikki "teemme samaa", yritämme hahmottaa ja löytää jotain - vain keinot ovat erilaisia. Kuvataide on minulle hyvin läheinen taidemuoto, mutta omissa "poikkitaiteellisissa" kokeiluissani teksti on pääosassa, joskin töillä on aina myös jokin visuaalinen olemus, esim. installaatio.
    Kirjasta ja paperista irtautuessaan tekstit ja runot saavat uusia vapauksia, mutta myös uusia rajoitteita. Seinältä luettava runo tuntuu elävän parhaiten kohtalaisen lyhyenä ja selkeänä, kuunneltavan tekstin on toimittava aloittipa kuuntelun mistä kohdasta tahansa, ja ulko- tai sisätila sekä käytettävissä oleva tekniikka asettavat omia ehtojaan. Näyttelyt antavat minulle tilaisuuden irrotella muun kirjoitustyön ohessa ja toteuttaa sellaisiakin ajatuksia, jotka eivät välttämättä muuhun kehykseen sovi.
    Kyse on jonkinlaisista tekstikokeiluista.
    Saari-idylli ihastuttaa vierailijoita etenkin kesäisin. En kuitenkaan kirjoita idyllistä, enkä idyllin takia, vaan pikemminkin maisemasta huolimatta. Särötön kauneus ei riitä kirjoittajan eväiksi, ja idylli voi pahimmillaan merkitä kangistumista tiettyyn taiteelliseen asenteeseen - tai asenteettomuuteen. Minulle Harakan saari merkitsee työrauhaa ja hiljaisuutta, fyysistä ponnistelua ajattelun vastapainoksi, omaa työyhteisöä, ja ennen kaikkea omaa huonetta, ajattelutilaa, valovuosien päässä kaupungin hulinasta ja kodin arjesta.