Aluksi ajatuksenani oli työskennellä pilvillä, pilvien kanssa. Työskennellä pilven heijastuksilla. Maalata pilvellä, ottaa pilvi kiinni, koppiin.

Peili-teoksessa käsittelen maiseman heijastuksia peilissä. Mitä peili heijastaa maahan? Pilviä, taivasta. Vesihöyryä. Onko vesihöyry materiaalista? Vai onko se materiaalisen rajalla?

Mitä pilvi on?
Pilvessä kiinnostaa sen aineettomuus ja alati muuttuva kauneus. Pilven materiaalittomuus on kiehtovaa. Työskenneltyäni useita vuosia materiaalisen ilmaisun kanssa, on hauskaa yrittää venyttää tekemistäni materiaalisen rajoille. Pilvet ovat tietysti myös materiaalista, vesihöyryä, sanoo luonnontieteilijä. Mutta pilvessä kilpistyy oleellisesti materiaalinen raja, epäaineellisuus. Pilvi ja taivas kertovat myös jostain muusta kuin luonnontieteellisistä olemuksellisuuksista.

Ottaa pilvi koppiin, maan pinnalle! Peilin heijastuksessa pilvi meneekin jo maan sisälle. Mitä se sitten on? Ihme maan pinnalla tai syvyyksissä.
Pilviä kalliolla ja mättäällä. Kun katson peiliin, samalla avautuu näkymä maan sisään, maan keskipisteeseen, joka onkin pilviä!
Pilvet ovat minulle ihana tutkimuksen ja havainnoinnin kohde. Olen jo pitkällä aikavälillä niitä miettinyt. Visuaalisesti pilvet ovat mahtavaa 'tutkimus - maalaamis - piirtämis - kuvaamis - katsomis' -aineistoa. Jatkuvasti muotoaan muuttaen niitten antamat ideat eivät lopu koskaan.
Jokainen on lapsena, jos ei aikuisena, maannut nurmikolla tai niityllä, ja katsellut pilviä. Niitten liikettä, niitten leikkiä, muodonmuutoksia. Katsellut, mitä muotoja pilvet välillä ovat muistuttaneet.

Maalaustaiteessa, taidehistoriassa pilviä on käsitelty paljon. Maisemamaalaus, Magritte,…kaikki taiteilijat ovat varmaankin joskus maalanneet pilviä.

Pilvet ja unelmat. Pilvet liitetään usein unelmointiin. Dreaming. Ehkä niitten aineettomuuden vuoksi, harsomaisuuden, unenomaisuuden vuoksi. Ikään kuin pilvet eivät olisi totta, unta vain.

Peiliteoksessani heijastelen pilviä maan pinnalle, tai pikemminkin maan sisään. Työskentelen aineettomuuden rajoilla, aineellisin keinoin. Peili on lasia, hopeaa ja taustalevyä. Luonto, jossa peilit ovat, on vankkaa kalliota, sammalta, maata, kiviä, puita. PILVET ovat vesihöyryä, mutta samalla kuitenkin jotain aineetonta. Pilvien heijastukset vievät ajatuksemme omille teilleen, aineesta aineettomuuteen. Kullekin omalle taholleen.

Pilvien ihme.
Olen tietoisesti työskennellyt pilvi-teeman kanssa alkaen vuodesta 1984. Tein silloin ensimmäisiä batiikkiteoksiani kesälomalla Kiteellä. Ensimmäiset suurikokoiset teokseni olivat pilviä. Ihastuin pilviin, piirtelin pilviä taivaalta eri valaistuksissa ja mielikuvituksestani.

Aluksi ajatuksenani oli tehdä hämääviä lätäköitä peileistä, tai peilipintaisesta pleksistä. Ajatuksen kehittyessä, huomasin kirkkaan peilin olevan parempi työni sisällön toteuttamiselle. Peilit veivät teostani eteenpäin: Aloin tehdä maastoon piilotettuja peili-lätäköitä. Työn kehkeytyessä edelleen, huomasin myös suorakaide-muodon kiinnostavuuden. Suorakaide näytti kuin maalaukselta luonnossa. Ristiriita suorakaidemuodon ja luonnon muotojen kesken oli myös kiinnostavaa.

Teokseni sisältää nyt molempia tapoja lähestyä aihetta: suorakaidemuotoja ja luontoon upotettuja lätäköitä. Teokseni on siis tavallaan kesken - en osaa päättää kumpaan suuntaan jatkaisin. Annan teokseni olla tällä tavoin esillä. Katsoja saa tehdä omat valintansa ja tulkintansa, ja halutessaan päättää, miten teos olisi ollut lopullisesti tehtävä. Katsoja viimeistelköön teoksen ja saattakoon sen loppuun. Vai pitääkö se saattaa?
Saako taideteoksen jättää keskeneräiseksi? Se sotii vastaan perinnettä, jossa taiteilijaa pidettiin lähes jumalan kaltaisena, kaiken osaavana luojana.
Saako teos olla keskeneräinen, vai onko se parhaimmillaan juuri silloin, hetkeä ennen lopullista valmistumistaan?

Olkoon muoto mikä tahansa, pilvet tekevä jatkuvaa kaunista performanssiaan peilien pinnalla. Harsoa, pitsiä, untuvaa, unelmaa, lentäjän taivas. Pilviperformanssi.

Leena Lukkarinen 1.7.2003